MERETE MAZZARELLA:  ENSIN MYYTIIN PIANO

Kun Merete Mazzarella oli lapsi, hänen diplomaatti-isänsä saattoi raskaan päivän jälkeen huudahtaa päivällispöydässä, kuinka skandaalimaista on että hänen tyttärensä ei puhu suomea.

"Nyt aletaan heti harjoitella. Heti."

Isä osoitti sormellaan voita ja maitoa ja keittoa ja kysyi, mitä ne ovat suomeksi.

Tanskalainen äiti istui hiirenhiljaa, turkkilainen tai kiinalainen henkilökunta hiiviskeli hiljaa seinänvierillä. Oppitunti päättyi heti, kun isän mieliala koheni.

Äskettäin taiteen valtionpalkinnon saanut Merete Mazzarella, 57, pohtii uusimmassa esseekirjassaan Linjer mellan stjärnor erityisesti omaa identiteettiään. Se onkin vähän erikoisempi juttu, sillä tanskalais-suomalaisperheen tytär eli käytännöllisesti katsoen viisitoista ensimmäistä vuottaan ulkomailla, Kiinassa, Englannissa, Turkissa, Sveitsissä. Ja aikana, jolloin ei juuri matkusteltu.

 

Kun perhe palasi Helsinkiin 1960, Merete aloitti ruotsinkielisen tyttökoulun.

Esikoisteoksessaan Ensin myytiin piano (ruotsiksi 1979, suomeksi 1985) hän kertoo yhä muistavansa, miltä tuntui ylittää jäinen koulunpiha ja pelätä koko ajan, että joku tulee ja tuuppaa nurin tai heittää lumipallon kasvoihin.

Merete Mazzarella ei ole siis syntyään suomenruotsalainen. Kotona kyllä puhuttiin käytännön syistä ruotsia - tai skandinaavista siansaksaa, kuten hän sanoo. Äiti siis oli tanskalainen, isän vahvin kieli oli suomi.

 

Kasvatus oli porvarillinen, mutta ei suomenruotsalainen: ei Lucia-juhlia, snapsilauluja, ei saaristolaiskesiä. Mazzarella ei muista että kotona olisi ikinä keskusteltu suomenruotsalaisuudesta, sen sijaan isänmaallisuudesta kyllä. Kieli oli kommunikointiväline, ei osa ideologiaa.

"Suomenruotsalainen kirjallisuus opetti minulle, mitä suomenruotsalaisuus on", Mazzarella kirjoittaa esseekirjassaan. Ja hän sanoo valinneensa suomenruotsalaisuuden tultuaan pohjoismaisen kirjallisuuden lehtoriksi yliopistolle.

Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut.

Hän olisi voinut muuttaa äitinsä kotimaahan Tanskaan, jossa oli lapsena viettänyt ihania kesiä - kuten hänen veljensä teki. Tai hän olisi voinut jäädä Englantiin. Tai muuttaa Amerikkaan, kuten hänen italialais-englantilais-suomalainen poikansa on tehnyt - ja todennut, että hänellä on oikein sopivan amerikkalainen tausta.

 

"Jollakin tavalla koen, että suomenruotsalaisuus on kuin suku ja perhe", Merete Mazzarella sanoo. "Kuin sukupäivälliset, jossa setä pitää hieman pöhkön puheen, jolle kaikki nauravat."

"Suomenruotsalaisuuden kanssa on vähän samoin. On paljon sellaista, joka on mielestäni vähän naurettavaa, jolle voi nauraa, ja on paljon sellaista, joka on hyvin rakastettavaa."

Suomenruotsalaiset piirit esimerkiksi ovat niin pieniä, että jos joku onnistuu kirjoittamaan ihastuttavan puutarhajutun, häntä pian pyydetään teatteriarvostelijaksi. Mazzarella arveleekin, että suomenruotsalaiset saavuttavat muita nopeammin pätemättömyytensä tason.

 

Merete Mazzarella sanoo puhuvansa sen verran suomea, että selviää kaupungilla. Muuten tilanne on sama kuin lukuisilla suomenkielisillä ruotsin suhteen: millään ei haluaisi suutaan avata.

Hävettää ja nolottaa ettei parempaan pysty, kunnolla ei kykene ajatuksiaan ilmaisemaan.

"Toinen kotimainen on erityisen tärkeä kieli, tuntuu että se pitäisi osata. On aivan okei puhua huonoa ranskaa. Ja kun kieli on tärkeä, tuntuu kuin koko identiteetti on uhattuna, jos puhuu huonosti."

Seurueessa suomenruotsalaiset useimmiten vaihtavat suomen kieleen, jos mukaan tulee suomenkielisiä.

"Harvinaista on, että molemmat puhuvat omaa kieltään, vaikka sekin on aivan mahdollista. Näin molemmat pystyvät ilmaisemaan itseään ja ymmärtämään toisiaan", Mazzarella mainostaa.

Hän ymmärtää oikein hyvin nuoria, jotka inhoavat pakkoruotsia. Jos kieli ei olisi pakollinen, ei sitä inhottaisi eikä hävettäisi puhuakaan.

Taksinkuljettajien kanssa Mazzarella sen sijaan keskustelee antaumuksella "hoonolla soomellaan". Lopuksi kuljettajat kysyvät aina ystävällisesti: "Tehän puhutte hyvin suomea, kauanko olette asunut Suomessa?"

 

"Kun olen ulkomailla ja kuulen suomea, se tuntuu aivan ihanalta. Jos kuulen riikinruotsia, se tuntuu vain vieraalta", Mazzarella sanoo.

Mitä enemmän hän oleskelee Ruotsissa, sitä suuremmaksi hän näkee eron Suomeen. Kun hän ruotsinlaivalla keskustelee ruotsalaisten nuorten kanssa, he pitävät hänen suomenruotsiaan käsittämättömänä ja vastaavat englanniksi.

Merete Mazzarellan mielestä suomenruotsalainen kulttuuri ei ole kovin ahdas. Pieneen ryhmään kuuluvat tajuavat, että pitää matkustaa, lukea suomalaisia ja ulkomaisia lehtiä.

"Pitää olla tietoinen, mitä tapahtuu muualla. Kun nykyään olen paljon Uppsalassa, huomaan että siellä ympyrät ovat valtavan ahtaita. Ihmiset siellä kuten muissakin ruotsalaisissa yliopistokaupungeissa luulevat, että he ovat maailman keskipiste."

Mazzarella on osa-aikaeläkkeellä ja viettää paljon aikaansa Uppsalassa miehensä luona. Uppsalassa hän opettaa lääketieteen opiskelijoille kirjallisuutta.

"Vaikka kaikkein mieluiten pidän kirjoituskursseja aivan tavallisille tädeille ja sedille, jotka kirjoittavat omasta elämästään. Se on minusta hyvin hauskaa."

 

Tanskalainen äiti puhui aina mielellään suomea, vaikka isä väitti saavansa hammassärkyä äidin hirveitä virheitä vilisevästä puheesta.

"Mamma parka", Mazzarella huokaa.

Ja kuinka mamma yritti! Hän tilasi Helsingin Sanomat, luki kulttuurisivut sanakirjan kanssa ja kirjoitti vaikeat sanat ruotsiksi marginaaliin.

"Sitten hän antoi valmiiksi käännetyt sivut minulle."

Vielä aivan viimeisinä elinvuosinaan äiti meni yliopistolle suomen kielen kurssille. Energinen opettaja jakoi viimeisenä päivänä lomakkeen, johon piti merkitä, kuinka monta vuotta oli lukenut suomea.

"Kurssilla oli ahkeria japanilaisia, jotka olivat lukeneet puoli vuotta, jotkut muut vuoden, kaksi. Äiti päätti olla täyttämättä kaavaketta, koska tilastot olisivat menneet sekaisin: hän oli opiskellut suomea 52 vuotta." Ensin myytiin piano -romaanissa Mazzarella kertoo jutun, kuinka äiti piti viikon ajan seuraa Bulgariassa rouva Päivi Karjalaiselle. Lopuksi äiti pienen kohteliaisuuden toivossa pahoitteli, että rouva Karjalainen on joutunut viikon ajan kuuntelemaan hänen huonoa suomeaan.

"Mutta muutenhan kaikki meni oikein hyvin", Päivi Karjalainen oli lohduttanut.

Äidin kuolemasta kertovasta teoksestaan Juhlista kotiin (1992) Mazzarella saa yhä palautetta. Se on myös hänen käännetyin kirjansa.

Mazzarellan esseekirjat ovat lukevien naisten mieleen, miehistä en mene takuuseen.

Hän kirjoittaa harvinaisen ilmavasti, viisaasti ja hauskasti eikä tukehduta lukijaa omaan lukeneisuuteensa.

 

Mazzarella lanseerasi käsitteen tätienergia - hänellä on nykyään reppu, jotta hän ei napsuttelisi käsilaukun lukkoa kahvikutsuilla.

Mazzarella on kirjoittanut uskottomuudesta, lukemisesta, vanhenemisesta, aina enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisesti.

Kun Vanha vallattiin, Mazzarella vietti suuria kirkkohäitään. Hän muistaa ajatelleensa valtauksesta ohimennen, että siellä nuoriso kahinoi. Hän oli 23-vuotias. Ajan tyrskyt eivät tuntuneet koskettavan häntä lainkaan.

"Silti koko tapani nähdä yhteiskuntaa ja maailmaa on kuusikymmenlukulaista: solidariteetti, globaali oikeudenmukaisuus, koko ideologiani. Kesti vähän aikaa tajuta se. On mielenkiintoista, miten mielipiteemme muuttuvat ajan mittaan ilman että olemme

 

Kuusikymmenlukulainen täti, professori, esseisti, kolumnisti on löytänyt uuden roolin. Viikkoa ennen joulua hän matkustaa Chicagoon poikansa luo viettämään suomalaista joulua.

"Miniäni on juutalainen, joten he eivät vietä joulua. Kun lapsenlapseni näki kesällä madonnan kuvan, hän kysyi, mikä se on. Selvisi ettei hän ollut koskaan kuullut Jeesus-lapsesta. Silloin vanha isoäiti ajatteli, että vanhan isoäidin tehtävä on kertoa Jeesus-lapsesta."

Niinpä isoäiti matkustaa Raamattu repussaan Amerikkaan.

"En ollut koskaan ajatellut jonain päivänä olevani vanha mummi, joka kertoo Jeesuksesta. Yllättävä rooli!"